Otsikoiden kuningatar

Ei kuukauttakaan, etteikö Anneli Auerista otsikoitaisi. Tänään viimeksi Satakunnan Kansassa.

Vuoden 2006 lopulla sattuneesta surmatyöstä Ulvilassa on kulunut jo 5,5 vuotta. Murhatutkinta mutkistui kuin aikoinaan Olof Palmen ampumisen yhteydessä 20 vuotta aiemmin. Vapautettu ja uudelleen vangittu Anneli Auer on saanut kokea suomalaisen oikeusjärjestelmän tasoja ja rakenteita enemmän ja pitempään kuin moni muu murhaepäilty. Hänestä on tullut median jäätävä lemmikki, joka saa jopa blogikirjoittajien (lue: allekirjoittaneenkin) huomion osakseen. Anneli Auerin ympärille on rakentunut sellainen mediasirkus, että jo se itsessään sisältäisi elokuva-ainekset.

Porissa asuvalle Ulvilan murhajuttu tulee lähelle. Läheinen kollegani Porin ammattiopistosta sattui olemaan työelämäjaksolla Luvatalla (ent. Outokummun kuparitehdas) juuri murhan aikoihin. Murhatun Jukka S. Lahden työhuone oli samalla osastolla, jossa kollega piti majaansa pari kuukautta. Murhatun henkilöstöpsykologin työtoverit olivat varpaillaan ja kauhuissaan. Tullaanko jotakuta työtoveria epäilemään murhasta? Entä jos asialla ovat ammattirikolliset, jotka ovat ottaneet Luvatan kohteekseen - kuka on seuraava? Sitten tulivat sadat DNA-tutkimukset, joista työtoveritkin saivat osansa.

Anneli Auer vie minusta liikaa huomiota tragedian eräältä osapuolelta. Jukka S. Lahden persoona on vähintään yhtä kiintoisa kuin Auerin, ellei kiinnostavampikin. Sosiaalipsykologin koulutuksen saanut Lahti ei tainnut olla mukavan miehen maineessa. Hän ohjasi Luvatan henkilöstösaneerauksia omalla tavallaan, vaikka ei liene ollut niistä varsinaisesti vastuussa. Tiedotusvälineiden, kaunokirjailijoiden ja elokuvaohjaajien käsissä Lahti ja Auer saattavat kasvaa yhtä myyttiseksi pariskunnaksi kuin Bonnie ja Clyde aikoinaan, Suomen mittakaavassa suuremmaksikin. He ovat kuin suoraan Taavi Soininvaaran uutuustetralogiasta, jossa kirjailija hätkähdyttävästi kuvaa sisäisesti rikkinäisen pariskunnan kamalia toimia toisiaan kohtaan.

Ulvilan surmajuttu käsitellään korkeimmassa oikeudessa kesällä 2012. Tuomareiden työ ei tällöin ole kadehdittava, kuten kirjailija Tiina Raevaara toteaa Suomen Kuvalehden blogissaan 8.5.2012.