Pökkelö Napoleon jäi pannukakuksi

Sunnuntai-illan 26.11.2023 ratoksi tuli käytyä katsomassa uutukainen Napoleon-elokuva. Odotukset olivat korkealla lähinnä ohjaaja Ridley Scottin ja Oscar-palkitun pääosanäyttelijän Joaquin Phoenixin vuoksi. Myöskin trailerit vaikuttivat lupaavilta.

Liki 200 miljoonaa euroa maksaneen elokuvan lopputulema oli hassu pannukakku.

Historiallisia faktoja oiottiin kerronnallisista syistä lähes aina kun siihen oli mahdollisuus. Phoenixin esittämä Napoléon Bonaparte oli pökkelö ukko, joka jäi karikatyyriksi sen sijaan, että olisi kaivettu persoonaa syvemmälle.

Oli elokuvassa tietysti paljon hyvääkin. Viivasuora kerronta eteni niin tehokkaasti, että vajaa kolme tuntia meni hujauksessa. Huumoriakin oli juuri sopivasti.

Tapansa mukaan ohjaaja oli kiinnittänyt huomiota autenttisiin historiallisiin yksityiskohtiin. Lukuisat taistelukohtaukset etenevät kiinnostavasti, puvut ja lavasteet ovat toimivia.

Olisin tosin toivonut Austerlitzin ja Waterloon lisäksi pitempää taistelujaksoa Borodinon taistelusta (1812), jonka jälkeen Napoléonin ura sotilasjohtajana ja poliitikkona lähti alamäkeen. Olkoonkin, että ranskalaisten sanottiin voittaneen taistelun.

Mutta sitähän se Napoléonin elämä oli ensimmäisestä ylennyksestään (1793) asti, kipuilua onnistumisten ja epäonnistumisten välillä. Tähän problematiikkaan Scott olisi voinut keskittyä. Sen sijaan ohjaaja suuntasi päähuomionsa lähes täydellisesti Napoléonin ja hänen vaimonsa Joséphine de Beauharnaisin (Vanessa Kirby) rakkaussuhteen ala- ja ylämäkiin. Keisarin harjoittamaa politiikkaa monipolvisine syineen kuvattiin hyvin viitteenomaisesti.    

Historiallisena henkilönä Napoléon Bonaparte (1769–1821) on kummajainen, josta olisi toivonut tehtävän syvällisemmän kuvauksen.

Brittitaustaisen Scottin viihteellinen pläjäys on herättänyt Ranskassa vastalauseiden aallon, joka on hyvin ymmärrettävä. Ranskalaiset jos ketkä tajuavat, millaisesta suurmiehestä onkaan kysymys. Voi olla, että ranskalaiset alkavat heti väsätä omaa elokuvaversiota arvoituksellisesta keisarista, jonka vaikutus maailmanhistoriaan oli mitä merkittävin.

Seuraavaksi Scott itse aikoo jälleen elvyttää ns. miekka ja sandaali -genreä supersuositun Gladiator-elokuvan (2000) jatko-osalla, joka ilmestyy tulevana vuonna.

Finnkino oli muuten varannut Porissa Promenadin suurimman salin komeaa uutuuselokuvaa varten. Kahdensadan hengen salissa oli sunnuntai-iltana kymmenen ihmistä. Ensi-ilta Porissa oli perjantaina.

Lasipyramidi haastaa amisreformin

Amiksen äikän opettajan 19. lukuvuosi on ollut monenlaisia yllätyksiä täynnä. Amisreformin yllätyksistä suurin osa on ollut kielteisiä, työtä lisääviä ja stressiä kasvattavia.

Oma ja kollegojen mieli on usein väsynyt ainaisen muutoksen keskellä. Ei silti, amiksessa tapa tehdä koulutusta on aina muuttunut jonkin verran. Nyt vain muutosvauhti on koventunut turbulenssiksi.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeä rentoutumiskeino opettajan arjen keskellä. Sormien tanssi näppäimistöllä ja siitä seuraava painikkeiden säännöllinen meteli tuntuvat rauhoittavilta – varsinkin jos kirjoittamisella ei ole äkkinäistä deadlinea odottamassa seuraavana aamuna.

Hankin vuosi sitten kotiini pianon, jota välillä pimputtelen lapsuusaikojen tapaan. Olen huomannut, että pianon ja tietokoneen näppäimistön ”soittamisella” ei ole loppujen lopuksi paljon eroa.

Panin merkille viime kesänä kirjoittaessani elämäni ensimmäistä kirjaa kirjoittamiseni muuttuneen pitkässä juoksussa aika lailla automatisoituneeksi: sormet löysivät näppäimistön kirjaimet yhä helpommin ja helpommin.

Kirjoitin Romuluksen sielua pääasiassa nuoremman poikani huoneessa, jossa hän pelasi välillä pleikkaria. Kun poika tuli paikalle, hän sammutti saman tien valot – ja kirjoitin sen jälkeen pimeässä!

Se tuntui ensin oudolta, mutta hetken päästä sormeni tottuivat hakemaan kirjaimet oikeista paikoista. Huomasin oppineeni keski-ikäisenä jälleen yhden taidon, josta on iloa vielä vanhanakin. Pimeässä en pysty lukemaan – enkä opettamaankaan.

Minulle kirjoittaminen on useimmiten ollut erilaisten kirjajuttujen nikkarointia ja sorvaamista. Kirja on monesti näytön vieressä auki sopivasta kohdasta, ja silmät kulkevat aukeaman ja kuvaruudun väliä. 

Tekstinikkarilla on tällöin yksi taikaesine ylitse muiden: kunnon kirjapaino, joka pitää aukeaman auki tehokkaasti. Suosikkikirjapainoni on painava lasipyramidi, joka tarttui mukaani egyptiläisestä basaarista jouluna 2008.

Kirkkaan lasin alta löytyy kuva muinaisista egyptiläisistä hallitsijoista. Faarao ja kuningatar katsovat toisiaan kohti, ja nainen koskettaa miestä olkapäähän kevyesti. Molemmilla on vieno hymy. Pyramidin seesteiset henkilöt henkivät auvoista tunnelmaa.

Egyptiläiset hallitsijat eivät eläneet helppoja aikoja. Kun katson pyramidia, Waltarin Sinuhen havainnolliset kuvat pulpahtavat muistista lähes hakematta. Toinen toistaan seuranneet hallitusreformit merkitsivät monesti kuninkaallisten hengenlähtöä.

Silti lasipyramidin kuninkaalliset kuvattiin rauhallisina egyptiläisten papyruksiin, hautamaalauksiin – ja ulkomaalaisten turistien matkamuistoihin.

Egyptiläinen lasipyramidi rauhoittaa minua amisreformin keskellä muutenkin kuin paperipainona.

Kenties jonakin päivänä ammattikoulun muutosvauhti hidastuu niin, että alkaa taas syntyä pysyvämpiä rakenteita. 

Yhteys loistaviin kollegoihin on ollut voimavara. Yhdessä voimme kukistaa rauhattomuuden ja epävarman tulevaisuuden pelottavat uhkakuvat.

Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.

Kirjallisuuskriitikko Jussi Aurénin muistolle

Synnyit Luvialla 3.6.1968. Asuit elämäsi aikana Ulvilassa, Helsingissä sekä Porissa, josta tuli kotikaupunkisi lukiovuosina. Kirjoitit ylioppilaaksi Porin iltalukiosta vuonna 1991 arvosanalla laudatur. Suoritit aikuisena avoimessa yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot.

Tykkäsit kirjoista yli kaiken. Niistä tuli sinulle vuosituhannen vaihteessa ammatti, joka piti mielen virkeänä. Kirjoitit kirjojen myötä arvosteluja ja kolumnitekstejä.

Luit älykkäästi, kirjoitit mukaansatempaavasti. Kriitikon työsi vakiintui kotoiseen Satakunnan Kansaan. Siirryttyäsi Aamulehden kriitikoksi arvostelujasi luki puoli Suomea.

Lukijasi eivät tienneet, että sinulla todettiin jo varhain nuoruudessa lihasrappeuma (spinal muscular atrophy). Aikuisikäsi vierähti pyörätuolissa. Hengityskoneen sait, kun olit 15-vuotias. Hengitysputki esti puhumisen tehokkaasti.

Kuinka mielelläsi olisit puhunut kunnolla läheistesi ja ystäviesi kanssa.

Veljesi Pasi on kauppias ja toiminnan mies. Itse olit ajattelija, jonka terävä pää mietiskeli kaikenlaisia asioita pinnalta ja syvältä.

Tykkäsit raveista ja jääkiekosta. Olit niissä asiantuntija vailla vertaa. Sinulla oli jopa omia ravihevosia. Porin Ässien pelit olivat sinulle henkireikä arjen keskellä.

Kaksi vuotta sitten taistelit koko kevään sen puolesta, että saisit työnantajan statuksella itse valita avustajasi. Sairaanhoitopiiri suostui järjestelyyn, kun päätit kieltäytyä toisenlaisesta hoidosta. Ennen sitä kodissasi kuljettiin ja käyttäydyttiin miten haluttiin, asukista välittämättä.

Aamulehden kolumnissasi 2.3.2017 kerroit olevasi vakavasti sairas mutta pyrkisit silti elämään mahdollisimman kevytmielisesti.

Ihanteet kertoivat sinulle ajasta jotain olennaista. Sinusta nykyaikaa määritti ihanne huomisesta, joka olisi kliininen ja puhdas, ei silti parempi kuin eilinen tai tämä päivä. Kirjoitit nykyihmisen haluavan hyvän kuoleman, kun hän huomasi, ettei hyvää elämää ollutkaan mahdollista saada.

Koitti elämäsi viimeinen kevät, sinun vuorosi jonossa, jossa kaikki olemme. Menehdyit äkilliseen sairauskohtaukseen kotonasi Pormestarinluodossa 5.4.2019.

Sanaton suru ja synkkä taivas, katse harhailee maata pitkin. Sinua jäivät kaipaamaan ennen muita Anneli-äiti ja Pasi-veli.

"Miten mielelläin, niin mielelläin 
hänen luoksensa jäänyt oisin 
luo Tuonen virtojen viileäin, 
mut kohtalot päätti toisin. 
Vielä viimeisen kerran viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi."

(Eino Leino: Hymyilevä Apollo, 1898)

x x x x x

Muistokirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 27.4.2019 ja Satakunnan Kansassa 1.5.2019.

Tapani Tuomi 50 v - Evankelistan patasydän sykkii seurakunnalle ja urheilulle

Lankoni Tapani Kalervo Tuomi täytti 50 vuotta 9.9.2018.

Tapani syntyi Porin Koivistonluodossa 1968. Hänen lapsuudenperheessään oli neljä sisarusta: isosisko Anne (nyk. Hiltunen), isoveli Markku (kuoli 2015) ja pikkusisko Eira (nyk. Talja). Perheen Pentti-isä teki vuosikymmenet metallitöitä Outokummun kuparitehtaassa.

Tapi oli sairaalloinen lapsi. Vakavat sairaudet iskivät poikaan, ja hän vietti pitkiä aikoja sairaalahoidossa, välillä jopa kuoleman kielissä. Arkkiatri Arvo Ylpön vaimo Lea Ylppö sai Porista potilaan, joka vieraili Lastenlinnassa Helsingissä useita kertoja. Hyvä hoito tuotti tulosta, ja niin Tapi selätti sairautensa.

Kolmannen polven helluntailaisena Tapi kävi pikkupojasta asti säännöllisesti Eelim-temppelissä. Pyhäkoulut, poikakerhot, leirit, konferenssit ja nuorisotapahtumat tulivat tutuiksi kasvavalle pojalle.

Ammattia valitessaan Tapi päätyi kaupalliselle alalle. Hän työskenteli pitkään Porissa huonekalumyyjänä, josta vaihtoi myöhemmin automyyjäksi.

2010-luvulla Tapi irrottautui myyntitöistä ja kouluttautui lasten- ja nuortenohjaajaksi. Hän työllistyi Herralahden erityiskouluun ja Kuninkaanhaan yläasteelle, jossa hän työskentelee tälläkin hetkellä koulunkäyntiavustajana.

Tapani löysi parikymppisenä vaimon Porin helluntaiseurakunnasta. Tapi ja Pia Klaus avioituivat 1989. Perheeseen syntyivät Roy-poika (s. 1992) ja Essi-tytär (s. 1994). Roy asustelee omillaan Vanhallakoivistolla ja Essi Turussa.

Tapin elämän vaikein vaihe oli syksyllä 2006, kun Essi loukkaantui hengenvaarallisesti junaonnettomuudessa. Tapi ja Pia asuivat viikkokausia Tampereella asuntovaunussa keskussairaalan parkkipaikalla. Rukoukset ja hyvä hoito kantoivat vakavasti sairasta lasta jälleen kerran, ja niin Essi saatiin takaisin kotiin Poriin.

Porin helluntaiseurakunta on ollut Tapille aina toinen koti, jonne hän on tullut hyvinä ja huonoina päivinä ja kaikenlaisissa mielentiloissa. Tapi on luonteeltaan ulospäinsuuntautunut, suorapuheinen, helposti innostuva, kohtelias ja helposti lähestyttävä. Häneen on helppo tutustua – ja useimmat seurakuntalaiset Tapin tuntevatkin. 

Seurakunta-aktiivina Tapi on vapaaehtoisten äiti, jota voi pyytää joka paikkaan. Hänen palvelualttiuttaan ei voi kuin ihmetellä. Kyllä hän joskus kieltäytyy tarjotuista tehtävistä, mutta yleensä vain silloin, kun on toinen käsi paketissa tai kaksi muuta hommaa jo sovittuna samaan aikaan.

Hallinnollisiin kuvioihin Tapi lähti jo vuosia sitten, ensin seurakunnan hallitukseen ja sitten vanhimmistoon. Tapi on ollut mukana myös ruokaa Porissa jakavan Elämän Leivän hallituksessa.

Tällä hetkellä Tapi tekee täysin sydämin myös evankelistan töitä. Hän aloitti joitakin vuosia sitten Noormarkussa työn, jonka hedelmänä säännöllinen kokoustoiminta on muuttunut lähes jokaviikkoiseksi.

Tapani tekee täydellä sydämellä kaiken mihin ryhtyy. Hän rakastaa urheilua. Tapi seuraa mielellään kotisohvalta tai paikan päällä esimerkiksi Ässien pelejä tai jalkapallon MM-kisoja. Hän pelaa itsekin mieluusti futista tai salibandyä. Urheilu on Tapille henkireikä, jolloin hän unohtaa yläkoulun oppilaat tai seurakuntatyön huolet.  

Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto -lehdessä.

Juoksevan äikänopettajan hymy ei hyydy - Jari Olavi Hiltunen 50 vuotta

Ulvilalaisella omakotitaloalueella kävelee vastaan hymyilevä mies. Jari Olavi Hiltuselle hymy on maneeri, josta hänet tunnistaa.

– Olen hymyillyt pikkupojasta asti. Se tulee selkäytimestä.

Laukaassa 50 vuotta sitten syntynyt Hiltunen on opettanut suomen kieltä Porissa yli 20 vuotta. Opettajan roolissa hymy ei ole aina ollut hyväksi.

– Suomalainen kokee, että puhujan täytyy olla kasvot peruslukemilla. Siihen minäkin sitten opettelin, kun rupesin puhetyöläiseksi.

Hiltusen opettajaura alkoi oikeastaan päiväkodista. Piikkiöläinen maalaispoika muutti Turun seudulta Merikarvialle lastentarhanopettajaksi kesällä 1992.

– Olin siinä hommassa yhden talven, ja seuraavana syksynä olin pari kuukautta myös pikkukoulun opettajana. Se antoi kimmoketta suuntautua myöhemmin samoihin hommiin, kun lähdin syksyllä 1993 lukemaan kirjallisuutta Tampereelle.

Hiltunen meni töihin Porin Aikuiskoulutuskeskukseen maahanmuuttajaopettajaksi suoraan yliopistosta vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin hän vaihtoi tekniseen ammattikouluun opettamaan äidinkieltä amispojille. Sillä tiellä hän on edelleen.

– Loistohommaa kaikin puolin. Amisreformin muutosvauhti tosin nakertaa työmotivaatiota, mutta kuitenkin.

Mies on tehnyt myös kirja-arvosteluja vuodesta 1995.

– Ensimmäinen lehti, jota lähdin avustamaan arvosteluilla palkkiota vastaan, oli muuten Ristin Voitto, Hiltunen naurahtaa.

Hiltunen aloitti Ristin Voiton vakituisena avustajana vuonna 1992. Moni muistaa porilaisen nuoren miehen nokkelat pakinat Helluntainuori-liitteen sivuilta. Aikana ennen internetiä sanomalehdellä oli vielä tärkeä rooli nuorison yhdistäjänä, ja Hiltunen olikin eräänlainen sukupolvensa ääni. Tyyli oli ajoittain kriittinen, mutta kynänjäljestä löytyi useimmiten myös lämpimiä sävyjä seurakuntaelämää kohtaan.

Pakinat ja alueuutiset saivat myöhemmin rinnalleen kirjallisuusjuttuja, kun Hiltunen teki gradunsa helluntailaisten kirjallisuudesta.

Arvosteltavien joukkoon kuuluu kaikenlaisia kirjoja. Erityisesti Kiiltomato, Suomen Kuvalehti ja Satakunnan Kansa ovat julkaisseet sivuillaan Hiltusen arvioita.

– Ristin Voitto ja Hyvä Sanoma ovat edelleen minulle tärkeitä yhteistyökumppaneita.

Ja mikä ettei, Hiltusen ammattimaista tyyliä on myös lukijoiden parissa osattu arvostaa.

Jari ja porilainen Anne Hiltunen (o.s. Tuomi) avioituivat kesällä 1994. Nuoripari asui pitkään Sampolan kerrostaloissa Itä-Porissa, joka oli Annen lapsuudenseutua. Siellä syntyivät myös lapset Jesse (1995), Katriina eli Katsu (1997) ja Niklas (2002), joista nuorin asuu vielä kotona.

Talokuume toi Hiltuset Ulvilan Vanhaankylään vuonna 2013. Punainen puutalo sijaitsee Satakunnan vanhimmassa asutussa paikassa.

– Vanhankylän keskiaikainen maalaismiljöö tuo minulle vahvasti mieleen lapsuudenmaisemani Piikkiössä, joka sekin on keskiaikainen pitäjä 1300-luvulta.

Hiltunen on ehtinyt moneen mukaan, myös helluntailiikkeessä.

– Olen ollut mukana käynnistämässä kahta helluntailaista yhdyskuntaa. Olin Helluntaikirkon perustajajäsenten joukossa vuonna 2002, ja istuin pitkään kirkon hallituksessakin. Sitten Poriin ruvettiin puuhaamaan omaa yhdyskuntaa vuonna 2014.

Kaikella on hintansa, myös aktiivisuudella seurakuntakuvioissa.

– Loppuvuodesta 2014 olin niin piipussa, että minun oli pakko hengähtää. Irrottauduin sekä Helluntaikirkosta, seurakuntamme vanhimmistosta että ruokajärjestö Elämän Leipä ry:n hallituksesta.

Hiltunen ei ole katunut näitä ratkaisujaan, päinvastoin. Lepo on ollut hyväksi.

– Yllätyin, miten väsyneeksi tulin vuosia kestäneen oravanpyörän aikana. Onneksi kirjasimme yhdyskuntamme johtosääntöön vanhimmiston jäsenen viran määräaikaisuuden. Anoin erovuoroa ensimmäisenä, ja sain sen oikeaan aikaan.

Seurakunnan vanhimman tehtävä on ollut vaikein virka, mikä Hiltusella on koskaan ollut.

– Se menee vaativuudessaan ja vaikeudessaan kyllä edelle kaikkien päivätöideni, jotka eivät nekään ole olleet helppoja. Seurakuntatyössä koin välillä melkoista avuttomuudentunnetta kompleksisten ongelmien kanssa. Pitkässä juoksussa sekin alkoi käydä voimille.

Millainen on nykyinen ammatti-identiteettisi?

– Olen opettaja, joka tekee joka viikko myös lehtijuttuja. Kun ennen kirjoitin lähinnä kirja-arvosteluja ja artikkeleita, nykyinen kirjoitustyöni on laajentunut laaja-alaiseksi kulttuurijournalismiksi.

Ehditkö harrastaa mitään ansiotöiden ohella?

– Toki. Tykkään kotitöistä ja omakotitalon kanssa askartelusta. Ja juoksua taidan harrastaa niin kauan kuin jalat kestävät.


Teksti: Anssi Tiittanen
Kuva: Niklas Hiltunen

Juttu on julkaistu Ristin Voitossa nro 43/2018 (24.10.2018).

Kriitikko lukemattomien teosten äärellä

Julkaistu Ristin Voitossa 14/2009. 

Feminismi ei riitä seurakunnalle (2001)

Oheinen teksti on kirjoitettu 30.5.2001 helluntailaista Ristin Voitto -lehteä varten. 

- - - - - - - - - - - - - - - - 

Aikoja sitten laantunut keskustelu Ristin Voitossa naispappeudesta toi esille tärkeitä ajatuksia naisen aseman vahvistamisen puolesta helluntaiseurakunnissa. Epäterveeseen tilanteeseen haettiin ratkaisua ansiokkain argumentein.

Ei silti, etteivätkö naispappeuden vastustajat herätysliikkeessämme olisi asiaansa hyvin perustelleet. On kuitenkin tullut aika herätä meilläkin naisjohtajuuteen, koska seurakuntien johtotehtäviin he soveltuvat siinä missä poliitikoiksi tai perheenpäiksikin.

Naisen aseman vahvistamiseen seurakuntien ja kirkkojen ulkopuolella ovat pyrkineet etunenässä feministifilosofit, joiden kehittelemät ajatusmallit ja aatteet ovat nykyisin verraten yleisiä suomalaisnaisilla.

Aatteellinen muotivirtaus on temmannut mukaansa huomattavan joukon myös helluntaisisaria, jotka eivät välttämättä pidä kovin suurta ääntä itsestään ja ajatuksistaan. Feministinen asenne jossakin muodossa näyttää olevan sitä tavallisempi, mitä koulutetummasta naisesta on kyse.

Äärimmäisyydet

Feministiset ajatukset helposti korostuvat naiskysymyksen käsittelyssä, vaikka kukaan keskustelijoista ei olisi tietoisesti valinnut sovinistista tai feminististä lähtökohtaa. Äärimmäisyydet tuovat asian esille ilmeikkäästi, joskus kuitenkin vääristyneesti.

Pohjimmiltaan feministit käyttävät paukkunsa juuri ihmisten keskinäisen vallankäytön analyysiin tutkien sitä, mitä voidaan päätellä ilmiöiden takana olevista ajatusmalleista, edunsaajista, kulttuuripiirteistä, merkeistä sekä todellisten vallankäyttäjien perimmäisistä motiiveista. 

Tässä on nähdäkseni yksi syy siihen, miksi Suomen kristillisiin kirkkoihin ei enää liity yhtä nopeasti uusia jäseniä kuin aikaisemmin. Nykysuomalaista naista ei kiinnosta taivuttaa niskaansa sen ikeen alle, jota esim. vapaisiin suuntiin kuuluva helluntaiseurakunta jäseneltään odottaa. Mitä tällä ikeellä tarkoitan, siitä enemmän seuraavassa.

Sovelias ies?

Kautta kirkkohistorian on patriarkaalinen johtajamalli ollut se raamatullinen ja paras systeemi juuri kristilliseen yhteisöön. Jeesus valitsi kaksitoista apostolia miehistä, vaikka häntä Raamatun mukaan elättivät kolme vuotta lähinnä ne hurskaat naiset, jotka uskollisesti kulkivat Jeesuksen opetuslasten joukossa. Tätä esikuvaa on seurattu fundamentalistisesti näihin päiviin saakka.

Ajanlaskun alun kulttuurissa naisjohtajuus oli käsitteenä tuntemattomampi kuin nykyisin. Entäpä jos Jeesus olisikin tullut Messiaana vasta meidän aikaamme; olisikohan hän valinnut apostoleiksi muutaman naisenkin? Naisesta on ollut Raamatussa näkijäksi, profeetaksi, evankelistaksi, kristittyjen esikuvaksi.

Huonojenkin miesjohtajien alaisuuteen on kirkossa pitänyt kaikkien sopeutua. Hengellisessä mielessä naispappeuden suuri kysymys liittyy Jumalaan, joka hengelliset tehtävät antaa ja toimiin valtuuttaa. Voiko Jumala valtuuttaa naisen kantamaan kirkossa samanlaista vastuuta pastori- tai vanhimmistoveljen rinnalla? Jumalahan armoittaa kenet armoittaa, henkilöön ei katsota; katsotaanko sukupuoleen?

Toinen ikeen särö, johon feministisesti ajattelevan sisaren (tai miksei veljenkin) niska haavoittuu, on se, että papit helluntaipiireissäkin korostavat raamatuntulkinnassaan Jumalan maskuliinisuutta. Jeesushan puhui Taivaallisesta isästä äidin sijasta. Jumala kuitenkin todennäköisesti naurahtaa sille maskuliinisuuden ahtaalle tulkinnalle, mihin miehisten ominaisuuksien kautta sorrumme. Hänhän saattaa aivan hyvin olla feminiinisempi kuin kukaan maan päällä elänyt nainen.

Minun kuormani on kevyt kantaa ja ikeeni sovelias. Hengellisten sisarten on kristillisissä yhteisöissä nöyrryttävä veljiensä rinnalla isojen veljien alaisuuteen, koska (maskuliininen) Jumala on niin säätänyt. Nämä silmäätekeväthän saavat jonakin päivänä kaksinkertaisen tuomion; hengellisen johtajan hommaa ei siis sovi kadehtia. Mutta olisiko se sittenkään liian raskasta nöyrtyä naispastorin johdettavaksi?

Itsenäisyyden puolesta

Nykynaista rohkaistaan kulttuurissamme itsenäisyyteen, riippumattomuuteen, omaehtoisuuteen. Hänen odotetaan pitävän puolensa kaikkialla miesten tapaan. Käytännössä tämä tavoite tulee konkreettiseksi naisen suhteessa miehiin kotona, työpaikalla ja ystäväpiirissä. Omaa heikkoutta on vaikea näyttää, samoin henkisen tuen tarvetta.

Totuus kuitenkin on, että kyllä me kaikki toisinaan tukea tarvitsemme. Heikkouttaan ei kannata eikä tarvitsekaan peittää; eikö tällaista johtajaa muka kunnioitettaisi?

Ei perheenisäkään pärjää lastensa kanssa kovin hyvin ilman vaimonsa tukea. Eikä sitä naista välttämättä halveksita, joka kriittisessä tilanteessa pakenee miehen selän taakse kotona tai työpaikalla. Se saattaa toisinaan olla jopa järkevä teko.

Vaikka tohvelinsankarin rouva lienee vanhastaan ollut militanttifeministin päiväunen päähenkilö, lieneekö tämä silti onnellinen johtajan asemassaan? Ei varmaan sen onnettomampi kuin perhettään tarmokkaasti johtava mies. Vahva nainen on todennut miehensä rinnalla sen tosiasian, että jonkun tätäkin laivaa on pakko ohjata ja että vaihtoehtoja nyt ei ole kahta enempää. Perhettähän ei voi jättää johtamatta.

Tohvelinsankarin naista on turha syyllistää tai kauhistella pirttihirmuksi, ellei kyse ole pahoinpitelijästä. Valitettavasti perhettään aktiivisesti johtavaa sisarta me kristityt helposti syyllistämme. Hän saattaa painostuksen vuoksi sortua sovinnaisiin rooleihin sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Kirkoissa nämä sovinnaisuudet saattavat kärjistyä naurettavuuteen saakka.

Olisiko naispappeuden rinnalla syytä keskustella vaihtoehtoisista perhesysteemeistä helluntaiyhteisössäkin?

Kasvualusta

Naiset osaavat tosiaan hallitakin, sen ovat yrityselämä ja politiikka osoittaneet jo ajat sitten. Eihän se Tarjakaan suinkaan sattumalta presidentiksi päässyt.

Naisen voisi hyvin antaa johtaa seurakunnassakin. Ei se mitään maallistumista olisi, nykyiseen maailmanaikaan sopeutumista kylläkin. Voi kuitenkin kysyä, onko kaikki maailmassa tapahtunut kehitys sittenkään ollut huonoa kehitystä. Naisjohtajuutta taitaa olla turha pitää perkeleellisenä, vaikka Raamattu puhuu siitä varsin vähän miesjohtajuuden rinnalla.  

Emme tosin kovin helposti vallan valtikkaa miehellekään anna. Naisjohtajan valtaa pelätään silti ehkä miehistä valtaa enemmän. Vai olisiko se vain ennakkoluuloisuutta, kun vielä kokemukset naisjohtajista ovat meillä vielä vähäiset?

Kirkonmies ei ole poliitikko, jonka keskuudestamme valitsemme yhteisen hyvän jakajaksi, vaan seurakunnan kaitsija, jonka Jumala asettaa ja valtuuttaa tehtäväänsä. Kirkkokin on kuitenkin yhteisö, jonka ihmissuhteita ja prosesseja henkilökemiat ohjaavat. Seurakunta, joka elää maailmassa siitä kuitenkin hengellisesti erotettuna, on ainutkertainen näyttämö kulttuuri- ja sukupuoliristiriidoille.

Seurakunnissamme puhutaan paljon siitä, että jäsenten vahvuuksia pitäisi tiedostaa entistä paremmin ja tiettyihin hommiin saataisiin näin oikeat ihmiset. Käytännössä laitamme tälle asialle esteitä esim. sukupuolen vuoksi, jotka pitäisi raivata pois.

Silloin kun helluntailiike oli Suomessa nuori, naisille annettiin seurakunnissa sellaisiakin hommia, jotka olemme viime vuosina mieltäneet yksinomaan miehille kuuluviksi. Ajan ja kasvun myötä miehiä tuli johtajiksi, ja naiset siirtyivät hiljaa enemmän taka-alalle. Silloin olisi tarvittu äänekkäitä naisasian ajajia, ei kuitenkaan äärifeministejä.

Helluntailiike on kuitenkin säilynyt koko ajan selkeästi naisvaltaisena herätysliikkeenä. Naisten subjektivointia helluntaijohtajiksi saakka voi pitää jopa herätysliikkeemme elinehtona.

Vaikka tämäkin kirjoitus voidaan tulkita tietyssä mielessä feministiseksi, näen helluntailiikkeen sisältävän äärifeministisille ajatusmalleille varsin hedelmällisen kasvualustan. Mistä löydät samanlaisen yhteisön, jossa kaksi kolmasosaa on naisia ja josta erottuu yhtä selviä patriarkkoja?

Äärilaitojen välillä

Jos militanttifeministi pääsisi seurakunnanjohtajaksi tai luterilaisessa kirkossa piispaksi, häntä kauhisteltaisiin aiheesta. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, ja naisasialle on ollut suurta hyötyä suhteellisuudentajuisista keskustelijoista. Feminismiä onkin monenlaista äärilaitojen välillä. Monet äärifeministiset ajatukset ovat lisäksi vanhentuneita niin, etteivät feministeinä itseään pitävät niitä enää tunnusta.

Sekä äärifeministi että äärisovinisti unohtavat keskinäisen tasa-arvon merkityksen ihmissuhteissa. Ei keskinäiseen kunnioitukseen ja rinnakkaiseloon kasveta valtataistelun tai alistamisen keinoin. Monet kokevat koko tasa-arvokeskustelun kiusallisena.

Feministisin painotuksin ei naisasiaa voi kirkoissa ajaa. Feministiset manifestaatiot puhuvat oikeasta asiasta väärin päin. Mutta naisasialle on seurakunnassa edelleen sosiaalinen tilaus.

Kyllä nainen voi tämän tästä sitoutua mieheensä jopa niin, että antaa tukensa tämän päätöksille kotiasioissa tai seurakuntatyössä, pelkäämättä joutuvansa kahleeseen tai jyrän alle. Onhan meistä miehistäkin toisinaan hyviksi johtajiksi.

- - - - - - - - - - - -

Julkaistu Ristin Voitto –lehdessä 24/2001 (13.6.2001).