Oman tiensä kulkija

Isäni Topin kuolemasta tulee tänään 13.10.2012 kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Panen tähän blogiin  näytille muistokirjoituksen, jonka kirjoitin isän kuoleman jälkeen Etelä-Suomen Sanomiin.

Toivo (Topi) Kalevi Hiltunen syntyi Paavolassa Pohjois-Pohjanmaalla 19.3.1936. Topi kasvoi pohjalaisessa maanviljelysperheessä, johon syntyi yhteensä yhdeksän lasta. Koska Topi oli perheen kolmesta pojasta vanhin, hänelle kertyi vastuuta myös nuoremmista sisaruksista Kaarlo-isän kuollessa 1959.

Topi tykkäsi aikuisena lukea Kalle Päätaloa. Kirjailija tunsi persoonalliset tukkijätkät, raskaat metsätyöt ja sodan kammottavat jäljet niin kuin Topikin. Molemmat olivat myös töissä rakennuksilla. Päätalo oli rakennusmestari, Topi taas mittamies. Se Topista puuttui, että olisi ruvennut Päätalon tavoin kynämieheksi.

Topi rakensi paljon sellaista, mitä nykyään näemme ajaessamme valtateillä. Hän oli TVH:n eri työnjohtotehtävissä mm. valtatie 5:llä vuosikausia. Tietöiden ohella Topi tapasi äitini Tertun ja muutti 1968 asumaan Laukaaseen Keski-Suomeen. Laukaassa synnyimme minä ja Kati-sisko. Kun tuli muutto 1970 Lapualle, syntyi perheeseen kolmas lapsi, Tero.

Topi oli todellinen työmies. Hän teki vuosikaudet kahta vuoroa perätysten. Topi vietti monta yötä työmaakopeissa eri puolilla Suomea. Harrastukset jäivät vähiin. Hän tykkäsi pasianssista ja muista korttipeleistä. Niistä tuli myös eläkevuosien ilo Lahdessa. Topi oli kiinnostunut ruoanlaitosta, nikkaroinnista ja muista puhdetöistä.

Perheemme asui vuosia Piikkiössä Varsinais-Suomessa. Topi ahersi viikot louhintatyömaiden esimiehenä eri puolilla Suomea. Se oli vaarallista työtä, jota isä teki varovaisesti. Yhtään vakavaa tapaturmaa ei tapahtunut niillä työmailla, joiden esimiehenä hän oli. Työvuosinansa Topi ajoi niin paljon autoa, että olisi niillä kilometrimäärillä pärjännyt kenelle tahansa ammattiautoilijalle. Kilometrejä kertyi 4,7 miljoonaa.

Eräänä perjantaina Topi tuli kotiin mukanaan iso kuorma räjähdysainetta pienissä valkoisissa pusseissa. Hän kasasi ne takkahuoneen lattialle ja lohdutti äitiä, ettei niistä ollut mitään vaaraa, niin kuin ei ollutkaan. Katsoimme kauhistuneina, millaisten aineiden kanssa isämme kulkee auton kanssa pitkin valtateitä.

Ihmisenä Topi oli erittäin kohtelias kaikille. Rakkaus oli Topille tärkeä asia. Kun isä ja äiti päätyivät eroon toisistaan, Topi löysi uuden rakkauden Lahdesta. Eilan luona valtateiden ikiliikkujasta tuli viimein koti-ihminen. Eilan kanssa Topi meni mukaan lahtelaisten eläkeläisten kerhotoimintaan ja viihtyi siinä vetäjänäkin.

Topi kuoli sairauden murtamana Lahden kaupunginsairaalassa 13.10.2010. Isän arkku siunattiin Levolla 22.10 läheisten ja ystävien läsnä ollessa.

Lähtö joka pysäytti

Parnasso-lehden päätoimittaja Jarmo Papinniemi (s. 1968) kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen sulkapallokentällä 2.10.2012. Jarmon kuolema pysäytti ajattelemaan kaikenlaista. Seuraavassa päällimmäiset mietteet:

Jarmosta on monet tutut ja tuntemattomat kommentoineet blogeissaan sympaattisia mietteitä. En ollut itse kovin läheinen Papinniemen kanssa. Avustin lyhyen ajan Parnassoa vuonna 2005, kun Jarmosta tuli lehden päätoimittaja. Arviot taisivat jäädä kahteen tai korkeintaan kolmeen, joiden jälkeen yhteistyömme päättyi Jarmon takia. Hän kun oli olosuhteiden pakosta päättänyt kaventaa avustajaverkkoaan (ymmärrettävä ajatus) ja oli päättänyt minun kohtalokseni joutua pois Parnasson  vakituisten avustajien joukosta (ymmärrettävä ajatus tämäkin, vaikka en pitänyt siitä). Ei minusta silti hänen vihamiestään tullut, ei suinkaan. Minulta meni ainoastaan hetki (puolisen vuotta) hyväksyä se tosiasia, ettei Suomen johtava kirjallisuuslehti ollut kiinnostunut kirja-arvosteluistani tai -artikkeleistani. Uskon Jarmon olleen mies paikallaan myös Parnasson päätoimittajana ihan sen takia, että hän jos kuka oli kirjallisuuden ammattilainen. Ilman sarvia ja hampaita tämä viimeinenkin lause.

Jarmon yllättävä kuolema kuitenkin pysäytti järkyttävästi. Ikätoverillanikin oli urheiluharrastuksia, silti koitti ennenaikainen lähtö. Jarmon kuolema osoittaa sen, minkä useimmat ovat pitkään tienneet mutta mikä monesti tahtoo suoritusyhteiskunnassa unohtua: emme kukaan tiedä lopullista päiviemme mittaa ja sitä, koska viimeisen lähdön hetki koittaa. Onhan se paljon raskaampaa läheisille käydä läpi nuoren ihmisen poismenoa kuin vanhan. Kuolema on aina lahjomaton eikä sitä voi huijata. Onneksi elämä jatkuu myös kauheiden hautajaisten jälkeen. Kuolema on kestettävä ja mentävä eteenpäin, kuten J. K. Rowling on sanonut.

Pohdin vähän iankaikkisuuttakin. Sitä, mihin Jarmo siirtyi kuolemansa jälkeen, en tiedä enkä arvaile. Saatan itse uskoa sekä iankaikkisuuteen että Raamatun ilmoituksiin kuolemanjälkeisistä todellisuuksista (taivas/helvetti) ja puhua niistä jopa julkisesti. Kuitenkaan usko ei ole sama asia kuin varma tieto. Silloin joskus kun minullakin on varmaa tietoa kuolemanjälkeisestä todellisuudesta, kukaan ei tule siitä kysymään.  

R.I.P. Jarmo Papinniemi