Oheinen teksti on kirjoitettu 30.5.2001 helluntailaista Ristin Voitto -lehteä varten.
- - - - - - - - - - - - - - - -
Aikoja sitten laantunut keskustelu Ristin Voitossa naispappeudesta toi
esille tärkeitä ajatuksia naisen aseman vahvistamisen puolesta
helluntaiseurakunnissa. Epäterveeseen tilanteeseen haettiin ratkaisua ansiokkain
argumentein.
Ei silti, etteivätkö naispappeuden
vastustajat herätysliikkeessämme olisi asiaansa hyvin perustelleet. On
kuitenkin tullut aika herätä meilläkin naisjohtajuuteen, koska seurakuntien
johtotehtäviin he soveltuvat siinä missä poliitikoiksi tai perheenpäiksikin.
Naisen aseman vahvistamiseen seurakuntien
ja kirkkojen ulkopuolella ovat pyrkineet etunenässä feministifilosofit, joiden
kehittelemät ajatusmallit ja aatteet ovat nykyisin verraten yleisiä
suomalaisnaisilla.
Aatteellinen muotivirtaus on temmannut
mukaansa huomattavan joukon myös helluntaisisaria, jotka eivät välttämättä pidä
kovin suurta ääntä itsestään ja ajatuksistaan. Feministinen asenne jossakin
muodossa näyttää olevan sitä tavallisempi, mitä koulutetummasta naisesta on
kyse.
Äärimmäisyydet
Feministiset ajatukset helposti korostuvat
naiskysymyksen käsittelyssä, vaikka kukaan keskustelijoista ei olisi
tietoisesti valinnut sovinistista tai feminististä lähtökohtaa. Äärimmäisyydet
tuovat asian esille ilmeikkäästi, joskus kuitenkin vääristyneesti.
Pohjimmiltaan feministit käyttävät
paukkunsa juuri ihmisten keskinäisen vallankäytön analyysiin tutkien sitä, mitä
voidaan päätellä ilmiöiden takana olevista ajatusmalleista, edunsaajista,
kulttuuripiirteistä, merkeistä sekä todellisten vallankäyttäjien perimmäisistä
motiiveista.
Tässä on
nähdäkseni yksi syy siihen, miksi Suomen kristillisiin kirkkoihin ei enää liity
yhtä nopeasti uusia jäseniä kuin aikaisemmin. Nykysuomalaista naista ei
kiinnosta taivuttaa niskaansa sen ikeen alle, jota esim. vapaisiin suuntiin
kuuluva helluntaiseurakunta jäseneltään odottaa. Mitä tällä ikeellä tarkoitan,
siitä enemmän seuraavassa.
Sovelias ies?
Kautta kirkkohistorian on patriarkaalinen
johtajamalli ollut se raamatullinen ja paras systeemi juuri kristilliseen
yhteisöön. Jeesus valitsi kaksitoista apostolia miehistä, vaikka häntä Raamatun
mukaan elättivät kolme vuotta lähinnä ne hurskaat naiset, jotka uskollisesti
kulkivat Jeesuksen opetuslasten joukossa. Tätä esikuvaa on seurattu
fundamentalistisesti näihin päiviin saakka.
Ajanlaskun alun kulttuurissa naisjohtajuus
oli käsitteenä tuntemattomampi kuin nykyisin. Entäpä jos Jeesus olisikin tullut
Messiaana vasta meidän aikaamme; olisikohan hän valinnut apostoleiksi muutaman
naisenkin? Naisesta on ollut Raamatussa näkijäksi, profeetaksi, evankelistaksi,
kristittyjen esikuvaksi.
Huonojenkin miesjohtajien alaisuuteen on
kirkossa pitänyt kaikkien sopeutua. Hengellisessä mielessä naispappeuden suuri
kysymys liittyy Jumalaan, joka hengelliset tehtävät antaa ja toimiin
valtuuttaa. Voiko Jumala valtuuttaa naisen kantamaan kirkossa samanlaista
vastuuta pastori- tai vanhimmistoveljen rinnalla? Jumalahan armoittaa kenet
armoittaa, henkilöön ei katsota; katsotaanko sukupuoleen?
Toinen ikeen särö, johon feministisesti ajattelevan
sisaren (tai miksei veljenkin) niska haavoittuu, on se, että papit
helluntaipiireissäkin korostavat raamatuntulkinnassaan Jumalan
maskuliinisuutta. Jeesushan puhui Taivaallisesta isästä äidin sijasta. Jumala
kuitenkin todennäköisesti naurahtaa sille maskuliinisuuden ahtaalle
tulkinnalle, mihin miehisten ominaisuuksien kautta sorrumme. Hänhän saattaa
aivan hyvin olla feminiinisempi kuin kukaan maan päällä elänyt nainen.
Minun kuormani on kevyt kantaa ja ikeeni
sovelias. Hengellisten sisarten on kristillisissä yhteisöissä nöyrryttävä
veljiensä rinnalla isojen veljien alaisuuteen, koska (maskuliininen) Jumala on
niin säätänyt. Nämä silmäätekeväthän saavat jonakin päivänä kaksinkertaisen
tuomion; hengellisen johtajan hommaa ei siis sovi kadehtia. Mutta olisiko se
sittenkään liian raskasta nöyrtyä naispastorin johdettavaksi?
Itsenäisyyden puolesta
Nykynaista rohkaistaan kulttuurissamme
itsenäisyyteen, riippumattomuuteen, omaehtoisuuteen. Hänen odotetaan pitävän
puolensa kaikkialla miesten tapaan. Käytännössä tämä tavoite tulee
konkreettiseksi naisen suhteessa miehiin kotona, työpaikalla ja ystäväpiirissä.
Omaa heikkoutta on vaikea näyttää, samoin henkisen tuen tarvetta.
Totuus kuitenkin on, että kyllä me kaikki
toisinaan tukea tarvitsemme. Heikkouttaan ei kannata eikä tarvitsekaan peittää;
eikö tällaista johtajaa muka kunnioitettaisi?
Ei perheenisäkään pärjää lastensa kanssa
kovin hyvin ilman vaimonsa tukea. Eikä sitä naista välttämättä halveksita, joka
kriittisessä tilanteessa pakenee miehen selän taakse kotona tai työpaikalla. Se
saattaa toisinaan olla jopa järkevä teko.
Vaikka tohvelinsankarin rouva lienee
vanhastaan ollut militanttifeministin päiväunen päähenkilö, lieneekö tämä silti
onnellinen johtajan asemassaan? Ei varmaan sen onnettomampi kuin perhettään
tarmokkaasti johtava mies. Vahva nainen on todennut miehensä rinnalla sen
tosiasian, että jonkun tätäkin laivaa on pakko ohjata ja että vaihtoehtoja nyt
ei ole kahta enempää. Perhettähän ei voi jättää johtamatta.
Tohvelinsankarin naista on turha syyllistää
tai kauhistella pirttihirmuksi, ellei kyse ole pahoinpitelijästä.
Valitettavasti perhettään aktiivisesti johtavaa sisarta me kristityt helposti
syyllistämme. Hän saattaa painostuksen vuoksi sortua sovinnaisiin rooleihin
sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Kirkoissa nämä sovinnaisuudet saattavat
kärjistyä naurettavuuteen saakka.
Olisiko
naispappeuden rinnalla syytä keskustella vaihtoehtoisista perhesysteemeistä
helluntaiyhteisössäkin?
Kasvualusta
Naiset
osaavat tosiaan hallitakin, sen ovat yrityselämä ja politiikka osoittaneet jo
ajat sitten. Eihän se Tarjakaan suinkaan sattumalta presidentiksi päässyt.
Naisen voisi hyvin antaa johtaa
seurakunnassakin. Ei se mitään maallistumista olisi, nykyiseen maailmanaikaan
sopeutumista kylläkin. Voi kuitenkin kysyä, onko kaikki maailmassa tapahtunut
kehitys sittenkään ollut huonoa kehitystä. Naisjohtajuutta taitaa olla turha
pitää perkeleellisenä, vaikka Raamattu puhuu siitä varsin vähän miesjohtajuuden
rinnalla.
Emme tosin kovin helposti vallan valtikkaa
miehellekään anna. Naisjohtajan valtaa pelätään silti ehkä miehistä valtaa
enemmän. Vai olisiko se vain ennakkoluuloisuutta, kun vielä kokemukset
naisjohtajista ovat meillä vielä vähäiset?
Kirkonmies ei ole poliitikko, jonka
keskuudestamme valitsemme yhteisen hyvän jakajaksi, vaan seurakunnan kaitsija,
jonka Jumala asettaa ja valtuuttaa tehtäväänsä. Kirkkokin on kuitenkin yhteisö,
jonka ihmissuhteita ja prosesseja henkilökemiat ohjaavat. Seurakunta, joka elää
maailmassa siitä kuitenkin hengellisesti erotettuna, on ainutkertainen näyttämö
kulttuuri- ja sukupuoliristiriidoille.
Seurakunnissamme puhutaan paljon siitä,
että jäsenten vahvuuksia pitäisi tiedostaa entistä paremmin ja tiettyihin
hommiin saataisiin näin oikeat ihmiset. Käytännössä laitamme tälle asialle
esteitä esim. sukupuolen vuoksi, jotka pitäisi raivata pois.
Silloin kun helluntailiike oli Suomessa
nuori, naisille annettiin seurakunnissa sellaisiakin hommia, jotka olemme viime
vuosina mieltäneet yksinomaan miehille kuuluviksi. Ajan ja kasvun myötä miehiä
tuli johtajiksi, ja naiset siirtyivät hiljaa enemmän taka-alalle. Silloin olisi
tarvittu äänekkäitä naisasian ajajia, ei kuitenkaan äärifeministejä.
Helluntailiike on kuitenkin säilynyt koko
ajan selkeästi naisvaltaisena herätysliikkeenä. Naisten subjektivointia
helluntaijohtajiksi saakka voi pitää jopa herätysliikkeemme elinehtona.
Vaikka tämäkin kirjoitus voidaan tulkita
tietyssä mielessä feministiseksi, näen helluntailiikkeen sisältävän
äärifeministisille ajatusmalleille varsin hedelmällisen kasvualustan. Mistä
löydät samanlaisen yhteisön, jossa kaksi kolmasosaa on naisia ja josta erottuu
yhtä selviä patriarkkoja?
Äärilaitojen välillä
Jos militanttifeministi pääsisi
seurakunnanjohtajaksi tai luterilaisessa kirkossa piispaksi, häntä
kauhisteltaisiin aiheesta. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, ja naisasialle on ollut
suurta hyötyä suhteellisuudentajuisista keskustelijoista. Feminismiä onkin
monenlaista äärilaitojen välillä. Monet äärifeministiset ajatukset ovat lisäksi
vanhentuneita niin, etteivät feministeinä itseään pitävät niitä enää tunnusta.
Sekä äärifeministi että äärisovinisti
unohtavat keskinäisen tasa-arvon merkityksen ihmissuhteissa. Ei keskinäiseen
kunnioitukseen ja rinnakkaiseloon kasveta valtataistelun tai alistamisen keinoin.
Monet kokevat koko tasa-arvokeskustelun kiusallisena.
Feministisin painotuksin ei naisasiaa voi
kirkoissa ajaa. Feministiset manifestaatiot puhuvat oikeasta asiasta väärin
päin. Mutta naisasialle on seurakunnassa edelleen sosiaalinen tilaus.
Kyllä nainen voi tämän tästä sitoutua
mieheensä jopa niin, että antaa tukensa tämän päätöksille kotiasioissa tai
seurakuntatyössä, pelkäämättä joutuvansa kahleeseen tai jyrän alle. Onhan
meistä miehistäkin toisinaan hyviksi johtajiksi.
- - - - - - - - - - - -
Julkaistu
Ristin Voitto –lehdessä 24/2001
(13.6.2001).