keskiviikko 17. elokuuta 2016

Feminismi ei riitä seurakunnalle (2001)

Oheinen teksti on kirjoitettu 30.5.2001 helluntailaista Ristin Voitto -lehteä varten. 

- - - - - - - - - - - - - - - - 

Aikoja sitten laantunut keskustelu Ristin Voitossa naispappeudesta toi esille tärkeitä ajatuksia naisen aseman vahvistamisen puolesta helluntaiseurakunnissa. Epäterveeseen tilanteeseen haettiin ratkaisua ansiokkain argumentein.

Ei silti, etteivätkö naispappeuden vastustajat herätysliikkeessämme olisi asiaansa hyvin perustelleet. On kuitenkin tullut aika herätä meilläkin naisjohtajuuteen, koska seurakuntien johtotehtäviin he soveltuvat siinä missä poliitikoiksi tai perheenpäiksikin.

Naisen aseman vahvistamiseen seurakuntien ja kirkkojen ulkopuolella ovat pyrkineet etunenässä feministifilosofit, joiden kehittelemät ajatusmallit ja aatteet ovat nykyisin verraten yleisiä suomalaisnaisilla.

Aatteellinen muotivirtaus on temmannut mukaansa huomattavan joukon myös helluntaisisaria, jotka eivät välttämättä pidä kovin suurta ääntä itsestään ja ajatuksistaan. Feministinen asenne jossakin muodossa näyttää olevan sitä tavallisempi, mitä koulutetummasta naisesta on kyse.

Äärimmäisyydet

Feministiset ajatukset helposti korostuvat naiskysymyksen käsittelyssä, vaikka kukaan keskustelijoista ei olisi tietoisesti valinnut sovinistista tai feminististä lähtökohtaa. Äärimmäisyydet tuovat asian esille ilmeikkäästi, joskus kuitenkin vääristyneesti.

Pohjimmiltaan feministit käyttävät paukkunsa juuri ihmisten keskinäisen vallankäytön analyysiin tutkien sitä, mitä voidaan päätellä ilmiöiden takana olevista ajatusmalleista, edunsaajista, kulttuuripiirteistä, merkeistä sekä todellisten vallankäyttäjien perimmäisistä motiiveista. 

Tässä on nähdäkseni yksi syy siihen, miksi Suomen kristillisiin kirkkoihin ei enää liity yhtä nopeasti uusia jäseniä kuin aikaisemmin. Nykysuomalaista naista ei kiinnosta taivuttaa niskaansa sen ikeen alle, jota esim. vapaisiin suuntiin kuuluva helluntaiseurakunta jäseneltään odottaa. Mitä tällä ikeellä tarkoitan, siitä enemmän seuraavassa.

Sovelias ies?

Kautta kirkkohistorian on patriarkaalinen johtajamalli ollut se raamatullinen ja paras systeemi juuri kristilliseen yhteisöön. Jeesus valitsi kaksitoista apostolia miehistä, vaikka häntä Raamatun mukaan elättivät kolme vuotta lähinnä ne hurskaat naiset, jotka uskollisesti kulkivat Jeesuksen opetuslasten joukossa. Tätä esikuvaa on seurattu fundamentalistisesti näihin päiviin saakka.

Ajanlaskun alun kulttuurissa naisjohtajuus oli käsitteenä tuntemattomampi kuin nykyisin. Entäpä jos Jeesus olisikin tullut Messiaana vasta meidän aikaamme; olisikohan hän valinnut apostoleiksi muutaman naisenkin? Naisesta on ollut Raamatussa näkijäksi, profeetaksi, evankelistaksi, kristittyjen esikuvaksi.

Huonojenkin miesjohtajien alaisuuteen on kirkossa pitänyt kaikkien sopeutua. Hengellisessä mielessä naispappeuden suuri kysymys liittyy Jumalaan, joka hengelliset tehtävät antaa ja toimiin valtuuttaa. Voiko Jumala valtuuttaa naisen kantamaan kirkossa samanlaista vastuuta pastori- tai vanhimmistoveljen rinnalla? Jumalahan armoittaa kenet armoittaa, henkilöön ei katsota; katsotaanko sukupuoleen?

Toinen ikeen särö, johon feministisesti ajattelevan sisaren (tai miksei veljenkin) niska haavoittuu, on se, että papit helluntaipiireissäkin korostavat raamatuntulkinnassaan Jumalan maskuliinisuutta. Jeesushan puhui Taivaallisesta isästä äidin sijasta. Jumala kuitenkin todennäköisesti naurahtaa sille maskuliinisuuden ahtaalle tulkinnalle, mihin miehisten ominaisuuksien kautta sorrumme. Hänhän saattaa aivan hyvin olla feminiinisempi kuin kukaan maan päällä elänyt nainen.

Minun kuormani on kevyt kantaa ja ikeeni sovelias. Hengellisten sisarten on kristillisissä yhteisöissä nöyrryttävä veljiensä rinnalla isojen veljien alaisuuteen, koska (maskuliininen) Jumala on niin säätänyt. Nämä silmäätekeväthän saavat jonakin päivänä kaksinkertaisen tuomion; hengellisen johtajan hommaa ei siis sovi kadehtia. Mutta olisiko se sittenkään liian raskasta nöyrtyä naispastorin johdettavaksi?

Itsenäisyyden puolesta

Nykynaista rohkaistaan kulttuurissamme itsenäisyyteen, riippumattomuuteen, omaehtoisuuteen. Hänen odotetaan pitävän puolensa kaikkialla miesten tapaan. Käytännössä tämä tavoite tulee konkreettiseksi naisen suhteessa miehiin kotona, työpaikalla ja ystäväpiirissä. Omaa heikkoutta on vaikea näyttää, samoin henkisen tuen tarvetta.

Totuus kuitenkin on, että kyllä me kaikki toisinaan tukea tarvitsemme. Heikkouttaan ei kannata eikä tarvitsekaan peittää; eikö tällaista johtajaa muka kunnioitettaisi?

Ei perheenisäkään pärjää lastensa kanssa kovin hyvin ilman vaimonsa tukea. Eikä sitä naista välttämättä halveksita, joka kriittisessä tilanteessa pakenee miehen selän taakse kotona tai työpaikalla. Se saattaa toisinaan olla jopa järkevä teko.

Vaikka tohvelinsankarin rouva lienee vanhastaan ollut militanttifeministin päiväunen päähenkilö, lieneekö tämä silti onnellinen johtajan asemassaan? Ei varmaan sen onnettomampi kuin perhettään tarmokkaasti johtava mies. Vahva nainen on todennut miehensä rinnalla sen tosiasian, että jonkun tätäkin laivaa on pakko ohjata ja että vaihtoehtoja nyt ei ole kahta enempää. Perhettähän ei voi jättää johtamatta.

Tohvelinsankarin naista on turha syyllistää tai kauhistella pirttihirmuksi, ellei kyse ole pahoinpitelijästä. Valitettavasti perhettään aktiivisesti johtavaa sisarta me kristityt helposti syyllistämme. Hän saattaa painostuksen vuoksi sortua sovinnaisiin rooleihin sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Kirkoissa nämä sovinnaisuudet saattavat kärjistyä naurettavuuteen saakka.

Olisiko naispappeuden rinnalla syytä keskustella vaihtoehtoisista perhesysteemeistä helluntaiyhteisössäkin?

Kasvualusta

Naiset osaavat tosiaan hallitakin, sen ovat yrityselämä ja politiikka osoittaneet jo ajat sitten. Eihän se Tarjakaan suinkaan sattumalta presidentiksi päässyt.

Naisen voisi hyvin antaa johtaa seurakunnassakin. Ei se mitään maallistumista olisi, nykyiseen maailmanaikaan sopeutumista kylläkin. Voi kuitenkin kysyä, onko kaikki maailmassa tapahtunut kehitys sittenkään ollut huonoa kehitystä. Naisjohtajuutta taitaa olla turha pitää perkeleellisenä, vaikka Raamattu puhuu siitä varsin vähän miesjohtajuuden rinnalla.  

Emme tosin kovin helposti vallan valtikkaa miehellekään anna. Naisjohtajan valtaa pelätään silti ehkä miehistä valtaa enemmän. Vai olisiko se vain ennakkoluuloisuutta, kun vielä kokemukset naisjohtajista ovat meillä vielä vähäiset?

Kirkonmies ei ole poliitikko, jonka keskuudestamme valitsemme yhteisen hyvän jakajaksi, vaan seurakunnan kaitsija, jonka Jumala asettaa ja valtuuttaa tehtäväänsä. Kirkkokin on kuitenkin yhteisö, jonka ihmissuhteita ja prosesseja henkilökemiat ohjaavat. Seurakunta, joka elää maailmassa siitä kuitenkin hengellisesti erotettuna, on ainutkertainen näyttämö kulttuuri- ja sukupuoliristiriidoille.

Seurakunnissamme puhutaan paljon siitä, että jäsenten vahvuuksia pitäisi tiedostaa entistä paremmin ja tiettyihin hommiin saataisiin näin oikeat ihmiset. Käytännössä laitamme tälle asialle esteitä esim. sukupuolen vuoksi, jotka pitäisi raivata pois.

Silloin kun helluntailiike oli Suomessa nuori, naisille annettiin seurakunnissa sellaisiakin hommia, jotka olemme viime vuosina mieltäneet yksinomaan miehille kuuluviksi. Ajan ja kasvun myötä miehiä tuli johtajiksi, ja naiset siirtyivät hiljaa enemmän taka-alalle. Silloin olisi tarvittu äänekkäitä naisasian ajajia, ei kuitenkaan äärifeministejä.

Helluntailiike on kuitenkin säilynyt koko ajan selkeästi naisvaltaisena herätysliikkeenä. Naisten subjektivointia helluntaijohtajiksi saakka voi pitää jopa herätysliikkeemme elinehtona.

Vaikka tämäkin kirjoitus voidaan tulkita tietyssä mielessä feministiseksi, näen helluntailiikkeen sisältävän äärifeministisille ajatusmalleille varsin hedelmällisen kasvualustan. Mistä löydät samanlaisen yhteisön, jossa kaksi kolmasosaa on naisia ja josta erottuu yhtä selviä patriarkkoja?

Äärilaitojen välillä

Jos militanttifeministi pääsisi seurakunnanjohtajaksi tai luterilaisessa kirkossa piispaksi, häntä kauhisteltaisiin aiheesta. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, ja naisasialle on ollut suurta hyötyä suhteellisuudentajuisista keskustelijoista. Feminismiä onkin monenlaista äärilaitojen välillä. Monet äärifeministiset ajatukset ovat lisäksi vanhentuneita niin, etteivät feministeinä itseään pitävät niitä enää tunnusta.

Sekä äärifeministi että äärisovinisti unohtavat keskinäisen tasa-arvon merkityksen ihmissuhteissa. Ei keskinäiseen kunnioitukseen ja rinnakkaiseloon kasveta valtataistelun tai alistamisen keinoin. Monet kokevat koko tasa-arvokeskustelun kiusallisena.

Feministisin painotuksin ei naisasiaa voi kirkoissa ajaa. Feministiset manifestaatiot puhuvat oikeasta asiasta väärin päin. Mutta naisasialle on seurakunnassa edelleen sosiaalinen tilaus.

Kyllä nainen voi tämän tästä sitoutua mieheensä jopa niin, että antaa tukensa tämän päätöksille kotiasioissa tai seurakuntatyössä, pelkäämättä joutuvansa kahleeseen tai jyrän alle. Onhan meistä miehistäkin toisinaan hyviksi johtajiksi.

- - - - - - - - - - - -

Julkaistu Ristin Voitto –lehdessä 24/2001 (13.6.2001).