Amiksen äikän opettajan 19. lukuvuosi on ollut monenlaisia yllätyksiä täynnä. Amisreformin yllätyksistä suurin osa on ollut kielteisiä, työtä lisääviä ja stressiä kasvattavia.
Oma ja kollegojen
mieli on usein väsynyt ainaisen muutoksen keskellä. Ei silti, amiksessa tapa
tehdä koulutusta on aina muuttunut jonkin verran. Nyt vain muutosvauhti on
koventunut turbulenssiksi.
Kirjoittaminen
on aina ollut minulle tärkeä rentoutumiskeino opettajan arjen keskellä. Sormien
tanssi näppäimistöllä ja siitä seuraava painikkeiden säännöllinen meteli
tuntuvat rauhoittavilta – varsinkin jos kirjoittamisella ei ole äkkinäistä
deadlinea odottamassa seuraavana aamuna.
Hankin vuosi
sitten kotiini pianon, jota välillä pimputtelen lapsuusaikojen tapaan. Olen
huomannut, että pianon ja tietokoneen näppäimistön ”soittamisella” ei ole
loppujen lopuksi paljon eroa.
Panin
merkille viime kesänä kirjoittaessani elämäni ensimmäistä kirjaa kirjoittamiseni
muuttuneen pitkässä juoksussa aika lailla automatisoituneeksi: sormet löysivät
näppäimistön kirjaimet yhä helpommin ja helpommin.
Kirjoitin Romuluksen
sielua pääasiassa nuoremman poikani huoneessa, jossa hän pelasi välillä
pleikkaria. Kun poika tuli paikalle, hän sammutti saman tien valot – ja kirjoitin
sen jälkeen pimeässä!
Se tuntui ensin oudolta, mutta hetken päästä sormeni tottuivat hakemaan kirjaimet oikeista paikoista. Huomasin oppineeni keski-ikäisenä jälleen yhden taidon, josta on iloa vielä vanhanakin. Pimeässä en pysty lukemaan – enkä opettamaankaan.
Minulle
kirjoittaminen on useimmiten ollut erilaisten kirjajuttujen nikkarointia ja
sorvaamista. Kirja on monesti näytön vieressä auki sopivasta kohdasta, ja
silmät kulkevat aukeaman ja kuvaruudun väliä.
Tekstinikkarilla on tällöin yksi
taikaesine ylitse muiden: kunnon kirjapaino, joka pitää aukeaman auki
tehokkaasti. Suosikkikirjapainoni
on painava lasipyramidi, joka tarttui mukaani egyptiläisestä basaarista jouluna
2008.
Kirkkaan
lasin alta löytyy kuva muinaisista egyptiläisistä hallitsijoista. Faarao ja
kuningatar katsovat toisiaan kohti, ja nainen koskettaa miestä olkapäähän
kevyesti. Molemmilla on vieno hymy. Pyramidin seesteiset henkilöt henkivät
auvoista tunnelmaa.
Egyptiläiset
hallitsijat eivät eläneet helppoja aikoja. Kun katson pyramidia, Waltarin Sinuhen
havainnolliset kuvat pulpahtavat muistista lähes hakematta. Toinen toistaan
seuranneet hallitusreformit merkitsivät monesti kuninkaallisten hengenlähtöä.
Silti lasipyramidin
kuninkaalliset kuvattiin rauhallisina egyptiläisten papyruksiin,
hautamaalauksiin – ja ulkomaalaisten turistien matkamuistoihin.
Egyptiläinen
lasipyramidi rauhoittaa minua amisreformin keskellä muutenkin kuin
paperipainona.
Kenties jonakin päivänä ammattikoulun muutosvauhti hidastuu niin, että alkaa taas syntyä pysyvämpiä rakenteita.
Yhteys loistaviin kollegoihin on ollut voimavara.
Yhdessä voimme kukistaa rauhattomuuden ja epävarman tulevaisuuden pelottavat
uhkakuvat.
Kirjoitus on julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 1/2020.
