maanantai 17. lokakuuta 2016

Kriitikko lukemattomien teosten äärellä

Julkaistu Ristin Voitossa 14/2009.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Feminismi ei riitä seurakunnalle (2001)

Oheinen teksti on kirjoitettu 30.5.2001 helluntailaista Ristin Voitto -lehteä varten.

- - - - - - - - - - - - - - - -

Aikoja sitten laantunut keskustelu Ristin Voitossa naispappeudesta toi esille tärkeitä ajatuksia naisen aseman vahvistamisen puolesta helluntaiseurakunnissa. Epäterveeseen tilanteeseen haettiin ratkaisua ansiokkain argumentein.

Ei silti, etteivätkö naispappeuden vastustajat herätysliikkeessämme olisi asiaansa hyvin perustelleet. On kuitenkin tullut aika herätä meilläkin naisjohtajuuteen, koska seurakuntien johtotehtäviin he soveltuvat siinä missä poliitikoiksi tai perheenpäiksikin.

Naisen aseman vahvistamiseen seurakuntien ja kirkkojen ulkopuolella ovat pyrkineet etunenässä feministifilosofit, joiden kehittelemät ajatusmallit ja aatteet ovat nykyisin verraten yleisiä suomalaisnaisilla.

Aatteellinen muotivirtaus on temmannut mukaansa huomattavan joukon myös helluntaisisaria, jotka eivät välttämättä pidä kovin suurta ääntä itsestään ja ajatuksistaan. Feministinen asenne jossakin muodossa näyttää olevan sitä tavallisempi, mitä koulutetummasta naisesta on kyse.

Äärimmäisyydet

Feministiset ajatukset helposti korostuvat naiskysymyksen käsittelyssä, vaikka kukaan keskustelijoista ei olisi tietoisesti valinnut sovinistista tai feminististä lähtökohtaa. Äärimmäisyydet tuovat asian esille ilmeikkäästi, joskus kuitenkin vääristyneesti.

Pohjimmiltaan feministit käyttävät paukkunsa juuri ihmisten keskinäisen vallankäytön analyysiin tutkien sitä, mitä voidaan päätellä ilmiöiden takana olevista ajatusmalleista, edunsaajista, kulttuuripiirteistä, merkeistä sekä todellisten vallankäyttäjien perimmäisistä motiiveista.

Tässä on nähdäkseni yksi syy siihen, miksi Suomen kristillisiin kirkkoihin ei enää liity yhtä nopeasti uusia jäseniä kuin aikaisemmin. Nykysuomalaista naista ei kiinnosta taivuttaa niskaansa sen ikeen alle, jota esim. vapaisiin suuntiin kuuluva helluntaiseurakunta jäseneltään odottaa. Mitä tällä ikeellä tarkoitan, siitä enemmän seuraavassa.

Sovelias ies?

Kautta kirkkohistorian on patriarkaalinen johtajamalli ollut se raamatullinen ja paras systeemi juuri kristilliseen yhteisöön. Jeesus valitsi kaksitoista apostolia miehistä, vaikka häntä Raamatun mukaan elättivät kolme vuotta lähinnä ne hurskaat naiset, jotka uskollisesti kulkivat Jeesuksen opetuslasten joukossa. Tätä esikuvaa on seurattu fundamentalistisesti näihin päiviin saakka.

Ajanlaskun alun kulttuurissa naisjohtajuus oli käsitteenä tuntemattomampi kuin nykyisin. Entäpä jos Jeesus olisikin tullut Messiaana vasta meidän aikaamme; olisikohan hän valinnut apostoleiksi muutaman naisenkin? Naisesta on ollut Raamatussa näkijäksi, profeetaksi, evankelistaksi, kristittyjen esikuvaksi.

Huonojenkin miesjohtajien alaisuuteen on kirkossa pitänyt kaikkien sopeutua. Hengellisessä mielessä naispappeuden suuri kysymys liittyy Jumalaan, joka hengelliset tehtävät antaa ja toimiin valtuuttaa. Voiko Jumala valtuuttaa naisen kantamaan kirkossa samanlaista vastuuta pastori- tai vanhimmistoveljen rinnalla? Jumalahan armoittaa kenet armoittaa, henkilöön ei katsota; katsotaanko sukupuoleen?

Toinen ikeen särö, johon feministisesti ajattelevan sisaren (tai miksei veljenkin) niska haavoittuu, on se, että papit helluntaipiireissäkin korostavat raamatuntulkinnassaan Jumalan maskuliinisuutta. Jeesushan puhui Taivaallisesta isästä äidin sijasta. Jumala kuitenkin todennäköisesti naurahtaa sille maskuliinisuuden ahtaalle tulkinnalle, mihin miehisten ominaisuuksien kautta sorrumme. Hänhän saattaa aivan hyvin olla feminiinisempi kuin kukaan maan päällä elänyt nainen.

Minun kuormani on kevyt kantaa ja ikeeni sovelias. Hengellisten sisarten on kristillisissä yhteisöissä nöyrryttävä veljiensä rinnalla isojen veljien alaisuuteen, koska (maskuliininen) Jumala on niin säätänyt. Nämä silmäätekeväthän saavat jonakin päivänä kaksinkertaisen tuomion; hengellisen johtajan hommaa ei siis sovi kadehtia. Mutta olisiko se sittenkään liian raskasta nöyrtyä naispastorin johdettavaksi?

Itsenäisyyden puolesta

Nykynaista rohkaistaan kulttuurissamme itsenäisyyteen, riippumattomuuteen, omaehtoisuuteen. Hänen odotetaan pitävän puolensa kaikkialla miesten tapaan. Käytännössä tämä tavoite tulee konkreettiseksi naisen suhteessa miehiin kotona, työpaikalla ja ystäväpiirissä. Omaa heikkoutta on vaikea näyttää, samoin henkisen tuen tarvetta.

Totuus kuitenkin on, että kyllä me kaikki toisinaan tukea tarvitsemme. Heikkouttaan ei kannata eikä tarvitsekaan peittää; eikö tällaista johtajaa muka kunnioitettaisi?

Ei perheenisäkään pärjää lastensa kanssa kovin hyvin ilman vaimonsa tukea. Eikä sitä naista välttämättä halveksita, joka kriittisessä tilanteessa pakenee miehen selän taakse kotona tai työpaikalla. Se saattaa toisinaan olla jopa järkevä teko.

Vaikka tohvelinsankarin rouva lienee vanhastaan ollut militanttifeministin päiväunen päähenkilö, lieneekö tämä silti onnellinen johtajan asemassaan? Ei varmaan sen onnettomampi kuin perhettään tarmokkaasti johtava mies. Vahva nainen on todennut miehensä rinnalla sen tosiasian, että jonkun tätäkin laivaa on pakko ohjata ja että vaihtoehtoja nyt ei ole kahta enempää. Perhettähän ei voi jättää johtamatta.

Tohvelinsankarin naista on turha syyllistää tai kauhistella pirttihirmuksi, ellei kyse ole pahoinpitelijästä. Valitettavasti perhettään aktiivisesti johtavaa sisarta me kristityt helposti syyllistämme. Hän saattaa painostuksen vuoksi sortua sovinnaisiin rooleihin sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Kirkoissa nämä sovinnaisuudet saattavat kärjistyä naurettavuuteen saakka.

Olisiko naispappeuden rinnalla syytä keskustella vaihtoehtoisista perhesysteemeistä helluntaiyhteisössäkin?

Kasvualusta

Naiset osaavat tosiaan hallitakin, sen ovat yrityselämä ja politiikka osoittaneet jo ajat sitten. Eihän se Tarjakaan suinkaan sattumalta presidentiksi päässyt.

Naisen voisi hyvin antaa johtaa seurakunnassakin. Ei se mitään maallistumista olisi, nykyiseen maailmanaikaan sopeutumista kylläkin. Voi kuitenkin kysyä, onko kaikki maailmassa tapahtunut kehitys sittenkään ollut huonoa kehitystä. Naisjohtajuutta taitaa olla turha pitää perkeleellisenä, vaikka Raamattu puhuu siitä varsin vähän miesjohtajuuden rinnalla.

Emme tosin kovin helposti vallan valtikkaa miehellekään anna. Naisjohtajan valtaa pelätään silti ehkä miehistä valtaa enemmän. Vai olisiko se vain ennakkoluuloisuutta, kun vielä kokemukset naisjohtajista ovat meillä vielä vähäiset?

Kirkonmies ei ole poliitikko, jonka keskuudestamme valitsemme yhteisen hyvän jakajaksi, vaan seurakunnan kaitsija, jonka Jumala asettaa ja valtuuttaa tehtäväänsä. Kirkkokin on kuitenkin yhteisö, jonka ihmissuhteita ja prosesseja henkilökemiat ohjaavat. Seurakunta, joka elää maailmassa siitä kuitenkin hengellisesti erotettuna, on ainutkertainen näyttämö kulttuuri- ja sukupuoliristiriidoille.

Seurakunnissamme puhutaan paljon siitä, että jäsenten vahvuuksia pitäisi tiedostaa entistä paremmin ja tiettyihin hommiin saataisiin näin oikeat ihmiset. Käytännössä laitamme tälle asialle esteitä esim. sukupuolen vuoksi, jotka pitäisi raivata pois.

Silloin kun helluntailiike oli Suomessa nuori, naisille annettiin seurakunnissa sellaisiakin hommia, jotka olemme viime vuosina mieltäneet yksinomaan miehille kuuluviksi. Ajan ja kasvun myötä miehiä tuli johtajiksi, ja naiset siirtyivät hiljaa enemmän taka-alalle. Silloin olisi tarvittu äänekkäitä naisasian ajajia, ei kuitenkaan äärifeministejä.

Helluntailiike on kuitenkin säilynyt koko ajan selkeästi naisvaltaisena herätysliikkeenä. Naisten subjektivointia helluntaijohtajiksi saakka voi pitää jopa herätysliikkeemme elinehtona.

Vaikka tämäkin kirjoitus voidaan tulkita tietyssä mielessä feministiseksi, näen helluntailiikkeen sisältävän äärifeministisille ajatusmalleille varsin hedelmällisen kasvualustan. Mistä löydät samanlaisen yhteisön, jossa kaksi kolmasosaa on naisia ja josta erottuu yhtä selviä patriarkkoja?

Äärilaitojen välillä

Jos militanttifeministi pääsisi seurakunnanjohtajaksi tai luterilaisessa kirkossa piispaksi, häntä kauhisteltaisiin aiheesta. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, ja naisasialle on ollut suurta hyötyä suhteellisuudentajuisista keskustelijoista. Feminismiä onkin monenlaista äärilaitojen välillä. Monet äärifeministiset ajatukset ovat lisäksi vanhentuneita niin, etteivät feministeinä itseään pitävät niitä enää tunnusta.

Sekä äärifeministi että äärisovinisti unohtavat keskinäisen tasa-arvon merkityksen ihmissuhteissa. Ei keskinäiseen kunnioitukseen ja rinnakkaiseloon kasveta valtataistelun tai alistamisen keinoin. Monet kokevat koko tasa-arvokeskustelun kiusallisena.

Feministisin painotuksin ei naisasiaa voi kirkoissa ajaa. Feministiset manifestaatiot puhuvat oikeasta asiasta väärin päin. Mutta naisasialle on seurakunnassa edelleen sosiaalinen tilaus.

Kyllä nainen voi tämän tästä sitoutua mieheensä jopa niin, että antaa tukensa tämän päätöksille kotiasioissa tai seurakuntatyössä, pelkäämättä joutuvansa kahleeseen tai jyrän alle. Onhan meistä miehistäkin toisinaan hyviksi johtajiksi.

- - - - - - - - - - - -

Julkaistu Ristin Voitto –lehdessä 24/2001 (13.6.2001).

torstai 21. heinäkuuta 2016

Kuoleman siivet vapauttavat elämään

Tiina Raevaara: Korppinaiset. Like 2016. 281 s.

Kevään kiintoisimpien jännityskirjojen joukkoon kuuluu Tiina Raevaaran (s. 1979) uusin romaani Korppinaiset, joka tuo jälleen esille luomisvoimaisen ja psykologisesti taitavan kaunokirjailijan. Päähenkilö Johannes on tuttu Raevaaran edellisestä romaanista Yö ei saa tulla (2015), jonka kanssa uutuus muodostaa romaaniparin.

Romaanin alussa 23-vuotias Johannes ilmoittaa yrittäneensä itse aikoinaan humalapäissään rakastettunsa Aalon surmaamista. Vuosia myöhemmin Johannes saa tietää Aalolta kirjeen, ja uusi toivo herää. Hiljaisten miesten sukuun kuuluva mies päättää jättää Helsingin ja muuttaa takaisin synnyinseudulleen. Hän kiinnostuu isovanhempiensa vanhasta puutalosta ja muuttaa taloon yksin.

"Siihen taloon minä veisin Aalon. Eläisin loppuelämäni hänen kanssaan sukumme valtavassa talossa metsän keskellä."

Perillä odottaa iso parvi naakkoja huonokuntoisen talon katolla ja pihalla outo mies kirveen kanssa. Isovanhempien talo osoittautuu kuoleman ja unohduksen taloksi, jossa Johannes käy läpi menneisyytensä muistoja. Hän tutustuu Jaakko-nimiseen outoon vuokralaiseen, joka osoittautuu hyväksi juttumieheksi.

Viikkojen vieriessä Johannes huomaa isänsä kuolemaan liittyvän jotain hämärää. Talosta löytyy vanhoja, verisiä lakanoita ja pihalta Johanneksen isän hauta, josta joku tuntematon on pitänyt huolta monta vuotta. Miten isä aikoinaan kuoli? Ja kuka huolehtii hänen haudastaan, vaikka lähisukua ei ole mailla eikä halmeilla?

Sitten Aalolta alkaa tulla lisää viestejä: tämä pyytää Johanneksen luokseen USA:han. Matka Amerikkaan avaa uuden näkökulman ja tason. Johanneksen näkökulma saa rinnalleen naisellisen version.

Suomalaiskirjailijoiden joukossa Tiina Raevaara on siitä erikoinen mestari, että hän on ansioitunut sekä tieto- että kaunokirjailijana. Kirjailijan tausta perinnöllisyystieteeseen erikoistuneena biologina tulee näkyviin kaikissa hänen kaunokirjoissaankin. Raevaaralta on aiemmin ilmestynyt neljä romaania, Runeberg-palkinnon voittanut novellikokoelma ja yksi tietokirja. Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Prosaistina Raevaara on yleensä maalannut kauhuromanttisia luontokuvia ja eritellyt niiden kautta romaani- tai novellihenkilöiden erikoisia luonteenpiirteitä, heikkouksia, sokeita alueita tai kipupisteitä.

Eläimet ovat olleet Raevaaran kaunokirjoissa tärkeitä novelli- ja romaanihenkilöitä. Eläimistä erityisesti linnut ja koirat pääsevät säännöllisesti kerronnan keskiöön. Aukkoinen romaanikerronta vieraannuttaa viihteellisempään ja helpompaan kerrontatapaan tottuneen mielen.

Korppinaisissa viimeistään näkökulmavaihdokset Johanneksen ja Aalon välillä problematisoivat tehokkaasti lukijan käsityksen Johanneksen "oikeasta" tarinasta tai näkökulmasta. Vaikka romaanikertojan keskeinen näkökulma näyttää miehiseltä, Korppinaisten kokonaisvaltainen tulkinta vaatinee naisellisen näkemyksen pohdiskelua.

Miehessä piilevä pahuus ja sokeus omille heikkouksille ovat itse asiassa olleet Raevaaran psykologisen kerronnan kohteena jo vuosia. Johanneksen pitkä kujanjuoksu muistuttaa paljon Raevaaran pienoisromaania Laukaisu (2014), joka kertoi perheenisän synkästä kehityksestä perheensä surmaajaksi. Näkökulma on tosin muuttunut etukenosta takautumaksi, samoin kehitystarinan suunta myönteisemmäksi. Toipuessaan surmatyön morkkiksesta Korppinaisten miespäähenkilö löytää orastavan rakkauden mahdollisuuden. Kuoleman varjot kuitenkin pimentävät saman tien valopilkun.

Film noir –henkinen kauhuromantiikka näyttäytyy Korppinaisissa varsin tyylikkäänä. Melodraaman keskiöön nousevat mustat varislinnut aiheuttavat päähenkilöille tämän tästä kauhuhetkiä.

Johanneksen pysähtyneeltä näyttävä elämä saa kyytiä moneen kertaan. Raevaara nauttii hyperbolasta eli välillä henkilökuvaus saa ryytimekseen melkoista liioittelua. Erityisesti tämä näkyy naisten Aalon ja sairaanhoitaja Eeva Hiltusen kuvauksessa. Ennen voimakkaan terve Aalo on hyvin rikki ja menee koko ajan pahempaan kuntoon. Aaloa romaanin lopussa hoitava vanha sairaanhoitaja puolestaan on tunnoton hirmu, jolta ei riitä potilaille myötätuntoa.

Raevaara hyödyntää romaaneissaan mielellään ulkomaalaisia kirjailijoita. Korppinaisten innoittajina toimivat amerikkalaisen Edgar Allan Poen tekstit. Poen klassiset kauhukuvat saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Korppinaisissa Johannes ja Aalo jopa vierailevat Poen kodissa New Yorkissa. Aalo kertoo Poen tarinoista Johannekselle samalla, kun tämä saa tietää rakastettunsa sairastuneen vakavasti. Kuinka ollakaan, nuorena leskeytyneen Poen tarinat ovat täynnä miehiä, joiden rakastetut kuolevat ennen aikojaan sairauksiin. Johanneksen kohtalo näyttää tässä kohdin sinetöidyltä.

Myös Korppinaisten tulkinta-avain lainataan suoraan Poelta. Aalo kertoo Johannekselle oppineensa amerikkalaiselta kirjailijalta, että tämän runoissa ja novelleissa kuolemaa saatetaan pelätä jopa niin paljon, että se estetisoituu eli muuttuu kauniiksi. Korppinaistenkin tyylitavoitteena on kuoleman estetisointi tyylikkäiden kauhukuvien avulla.

Kun Yö ei saa tulla keskittyi päähenkilöidensä unettomuusongelmiin ja lääkekoukkuihin, Korppinaisissa keskusaiheeksi nousee vääjäämättömän kuoleman odottelu ja kohtaaminen. Johanneksen lähisukulaisten joukosta löytyy lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat erikoistuneet kuolemansairaiden elämän pidentämiseen, jopa keinoja kaihtamatta.

Korppinaisten eetos on, että kuolemaa ei voi paeta, vaan sen on oltava osa luonnollista elämän ketjua. Sellaisena kuolema ei ole mörkö, vaan jopa vapauttava asia.

Raevaaralle mustavalkoiset luontokuvat ovat aina olleet tärkeitä. Hän kohtelee eläimiä ja kasveja kuin ihmisten veroisina romaanihenkilöinä. Korppinaisissa luonnontieteilijä personoi korppeja tappajia rankaiseviksi tuomareiksi, jotka jakavat oikeutta silloin, kun ihmisten kyvyttömyys oikeuden toteutumiseksi on selvää.

Korppien toiminta tuo mieleen vastustamattomasti "Sääkset"-novellin, jolla Raevaara voitti aikoinaan Martti Joenpolven novellikilpailun 2006. Sääksien muuttoa todistava novellikertojan oli lopulta sulauduttava itsekin luonnon osaksi.

Raevaaran kaunokirjojen perusteella linnut olisivat vähintään yhtä henkisiä olentoja kuin ihmiset, kenties henkisempiäkin.

Runeberg-palkitussa novellikokoelmassa En tunne sinua vierelläni luonto ja ihminen jopa puhuivat toisilleen kuin vertaisilleen. Novellikertojan mukaan linnut häipyivät kuollessaan jäljettömiin, mutta ihmiset sitä vastoin olivat ikuisia ja kuolemattomia.

Raevaaran proosassa luonnollisen vapauden kaipuu korostuu varsinkin tekstien lopussa tai huipennuksissa. Korppinaisissa tartutaan jopa käsiaseisiin hirmutöiden estämiseksi. Lopullisen ratkaisun avaimet kirjailija antaa kuitenkin korppien kynsiin Hitchcockin tyyliin.

Avara luonto on maagiselle kertojalle runsaudensarvi. Raevaaralla tämä on merkinnyt moniselitteisen maalaismiljöön sommittelua kuten romaanissa Hukkajoki (2012), jossa maalaismiljöön merkitys on miltei suurempi kuin kivulloisten ja kärsineiden romaanihenkilöiden.

- - - - - - - - - - - -

Arvostelu on julkaistu lyhennettynä Parnassossa 3/16.

Kirjoitus löytyy myös kirjallisuusblogistani Vetus Et Nova.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ovikatoksen ja kierrätysterassin rakentaminen

Kerron seuraavassa hieman rakennuspuuhista, joita tein kesälomalla 2016. Kuvat ovat kotoamme Ulvilasta.

Tässä on kodinhoitohuoneemme ovi. Terassin ja portaat on rakentanut talomme edellinen omistaja. Suunnittelin jo kaksi vuotta sitten, että tähän on saatava katos ovea suojaamaan. Tehdastekoiset katokset eivät kuitenkaan sopineet talon tyyliin, joten vaihtoehdoksi jäi joko teettää paikallaan tehty tai tehdä itse sellainen.

Sain kesän alussa ison määrän vanhoja lautoja lahjoituksena. Kävin hakemassa rautakaupasta tukirakenteita (parrun, kakkosnelosia), ruuveja ja nauloja. Ja ei muuta kuin väsäämään systeemejä!

Alatukipuut paikoilleen

Elämäni ensimmäiset kattotuolit. Lisäsin tukea ja ruuveja lisää asennuksen yhteydessä.

Kattotuolit paikoilleen

Katon laudoitusta päältä ja alta

ja sivulta

Aluslautojen maalausta

Sivulautojen maalausta. Heitin katolle vedenpitävää pahvia aluskatteen suojaksi.

Kattotiilien asennusta varten jouduin tekemään vanhanaikaiset tellingit.

Näiden varassa homma kyllä hoitui, mutta työasennot eivät olleet hääppöiset.

Kattotiilet löysivät paikkansa.

Räystäs- ja vuorilautojen asennusta

Katos on valmis.

Tässä vaiheessa luulin rempan olevan jo ohitse. Mutta sitten kävi vanhanaikaisesti: onhan tätä vielä pakko jatkaa, kun vauhtiin päästy. Rupesin suunnittelemaan portaita myös toiselle puolelle.