Susan Cain: Hiljaiset – introverttien manifesti. Alkuteos Quiet: The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking (USA 2012). Suom. Lea Peuronpuro. Avain 2012. 388 s.
Amerikkalainen menestyskirjailija Susan Cain (s. 1968) julkaisi tammikuussa 2012 USA:ssa teoksen, joka suomennettiin maaliskuussa nimellä Hiljaiset – introverttien historia. Cainille teos on pitkäaikaisen unelman täyttymys. Varsinaiseen kirjoitustyöhön upposi seitsemän vuotta.
Kirjoittaja on hankkinut yliopistokoulutuksensa Princetonin ja Harvardin yliopistoissa. Hän on työskennellyt yritysjuristina Wall Streetillä sekä neuvottelutaitojen valmentajana.
Cainin teos jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa hän käsittelee ekstroversiota kulttuurisena ihanteena ja vanhaa myyttiä karismaattisesta johtajuudesta. Teoksen toisessa osassa kirjoittaja tutkailee sitä, kuinka paljon biologiset ominaisuudet määrittävät minuutta ja sen kehitystä. Kolmannessa osassa Cain ottaa kantaa siihen, missä määrin ekstroversio on ihanne maailman eri kulttuureissa. Teoksen neljäs osa on havainnollistus rakkaus- ja työelämän haasteisiin.
Cain kartoittaa laajalti ekstroversion ihanteen kehitystä 1900-luvulla ja tutkii samalla ilmiön kauaskantoisia vaikutuksia. Länsimaisessa kulttuurissa ekstroversio on ollut jo pitkään ihanne. Sen myötä esiintymishalua, tiimihenkeä ja ulospäinsuuntautuneisuutta nostetaan niin kouluissa kuin työpaikoillakin tavoittelemisen arvoisiksi ominaisuuksiksi.
Siirtyminen ekstroversion ihailuun tapahtui kirjoittajan mukaan USA:ssa 1900-luvun alussa. Hän puhuu asiasta jopa kulttuurivallankumouksen nimellä. Uudentyyppisen ryhmäajattelun ja yhteistoiminnan nousu alkoi vähitellen viedä elintilaa yksilöiden luovalta toiminnalta. Tiimipelaajia alettiin arvostaa enemmän kuin yksinäisyyteen hakeutuvia hiljaisia neroja.
Cainin mukaan Amerikka siirtyi prosessin myötä ihmisluonnetta korostavasta kulttuurista ns. persoonallisuuden kulttiin, jolloin ekstrovertteja ihmisiä alettiin nostaa jalustalle. Cain korostaa itse vanhanaikaista ”luonteen kulttuuria” niin paljon, että rivien välistä kumpuaa haikea toivomus tällaisen kulttuurin uudelleennoususta:
”Luonteen kulttuurissa ihanteellinen minä oli vakava, kurinalainen ja kunniallinen. Ei ollut tärkeää, millaisen vaikutelman ihminen antoi julkisesti, vaan miten hän käyttäytyi kun kukaan ei ollut katsomassa. Ajatus siitä, että jollakulla olisi ’hieno persoonallisuus’ levisi laajemmalti vasta 1900-luvulla.”
Cain viittaa persoonallisuuspsykologisiin tutkimuksiin, joiden mukaan vähintään kolmasosa ihmisistä on introvertteja. Hiljainen luonne ei tarkoita suoraan sosiaalisten taitojen puutetta. Ympäristön paineessa hiljainen ihminen saattaa kuvitella, että hänessä on jotakin olennaista vialla, mikä kannustaa toimimaan luonteen vastaisesti ja luonnottomasti.
Nimensä mukaisesti Cainin teos tähyää sisäänpäin kääntyneiden ihmisten elämäntapojen ja mieltymysten ruotimiseen. Kirjoittaja erittelee ansiokkaasti nykyaikaisia taipumuksia korostaa ekstroverttien henkilöiden ylivertaisuutta työelämässä ja muuallakin.
Cainin lukuisat esimerkit tiivistävät amerikkalaiselle yhteiskunnalle tyypillisiä ilmiöitä. Kirjoittajan oma opinahjo Harvard Bisnes School esitellään kovaäänisesti esimerkkinä yhteisöstä, johon introvertilla ihmisellä ei ole mitään asiaa. Cain kertoo vuolaasti vierailuistaan mm. esiintymisvalmentaja Tony Robbinsin seminaariin, jossa ihmiselle opetetaan suuresta hinnasta tie itsensä löytämiseen, tai Kalifornian Lake Forestiin, jossa toimii yksi Amerikan menestyneimmistä evankelikaalisista seurakunnista. Ekstrovertti persoonallisuus nousee etualalle, oli kyse sitten menestyvästä bisnes- tai saarnamiehestä.
Cainin yhteenveto ekstroverttejä suosivasta yhteiskunnastamme on varsin suorasanainen ja tyly. Introverttien ja ekstroverttien ihmisten tyypittelyssä tehdään Cainin mukaan alkeellisia virheitä:
”Me kaikki olemme äärettömän monimutkaisia yksilöitä, mutta myös siitä että introvertteja ja ekstrovertteja on niin montaa eri laatua. Introversio ja ekstroversio ovat vuorovaikutuksessa muiden persoonallisuutemme piirteiden ja henkilöhistoriamme kanssa – mikä tuottaa valtavan paljon erilaisia ihmisiä.”
Cainin sinänsä nasevasti kirjoittamaa opasta voi pitää liian yksinkertaistavana ja polarisoivana. Persoonalliset eroavaisuudet on kärjistetysti venytetty äärimmäisyyksiksi. Cain käy liian tinkimättömällä antaumuksella läpi esimerkiksi temperamentin merkitystä kohtalonomaisena kausaliteettina.
Amerikkalaiseen kirjoittajanotteeseen istuu verraten hyvin se, että Cainin tapausesimerkit tapailevat kaikkea maan ja taivaan välillä. Omaan elämään liittyvät havainnollistukset tulevat kivuttomasti esille tutkimustiedon ja kaunokirjallisuudesta napattujen kohtausten kanssa.
Edellä sanottu ei sulje pois Hiljaisten ansioita. Cain antaa arvokkaita vinkkejä esimerkiksi opettajille kohdata introvertteja oppilaitaan. Hiljaisia ja ujoja oppilaita täytyy kannustaa oman luonteensa hyväksymiseen, mikä voisi tulla esille myös koulun esiintymisharjoituksissa. Opettaja ei saa viestiä oppilailleen edes rivien välissä, että introversio olisi sairaus, josta pitäisi parantua.
Neuvottelutaidon opetuksessa voidaan ekstroversion sijasta korostaa hiljaisten ihmisten neuvotteluominaisuuksia. Hiljaiselta vaikuttava ihminen usein paneutuu palaverissa käsiteltäviin asioihin hyvin, puhuu harkitsevasti, esittää perusteltuja näkemyksiä ja kuuntelee aidosti, mitä muilla on sanottavana.
Cainin mielestä introvertit opiskelijat tarvitsevat lahjakkuutensa esiin nousemiseksi yksityisyyttä ja autonomisia oppimisympäristöjä. Ryhmätyöskentelyn lisäksi heille pitää opettaa yksintyöskentelyä, mikä on heille luontaisempaa ja tietyssä mielessä helpompaakin. Introverttia oppilasta ei pidä panna luokassa istumaan ekstroverttien ympäröimäksi, koska hän saattaa silloin kokea yksinäisyyttä ja turvattomuutta.
Kirjoittaja viljelee lukuisia miettimisen arvoisia ajatuksia, joiden napakka aforistisuus on jopa esteettistä. ”Rakkaus on välttämätöntä, laumasieluisuus valinnaista.” ”Älä kanna huolta siitä, että sinun pitäisi seurustella kaikkien kanssa.” ”Keskity ihmissuhteissa laatuun, älä määrään.”
Lea Peuronpuron virheettömän suomennoksen tiivis mutta silti havainnollinen kieli tukee tärkeällä tavalla amerikkalaiskirjoittajan sanomaa hiljaisten ihmisten puolesta. Joillekin lukijoille Hiljaiset voi toimia kansantajuisena johdatuksena persoonallisuuspsykologian kiintoisaan maailmaan.
JARI OLAVI HILTUNEN
Julkaistu Äidinkielen opettajain liiton Virke-lehdessä nro 2/2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti