Jääkiekko - minun lajini?

En ole varsinaisesti jääkiekkofani, toisin kuin esimerkiksi vaimoni Anne. Myös molemmat pojat sekä suosikkitytär seuraavat lajia innokkaasti, varsinkin MM-kisojen aikaan. Katson minäkin kiekkoa, jos ei ole muuta tekemistä. Se ei kuvasta varsinaista intoa lajin ääreen. Ässien peliin menen, jos muut painostavat. Kun Ässät pelasi HPK:n kanssa Suomen mestaruudesta, yksi oppilaani LVI-puolelta lintsasi äidinkielen aamutunneiltani päästäkseen hakemaan lippuja jäähallista. Kysyin, saitko paikat. Kehui saaneensa. Poissaolo piti silti korvata. Itse en ole koskaan jonottanut jääkiekkolippuja. Kaikki liput on tullut ostettua netistä.

Minulle joukkuepelit näyttäytyvät katsomosta ja TV:stä jotenkin vaikeatajuisina. Vaikka tykkään itse pelata esimerkiksi salibändyä, ei sekään katsomosta oikein aukea. Vieruskaveri saattaa sanoa monta asiaa, jotka menevät täysin yli, eivät siis kosketa.

Luulen olevani liian monimutkainen ihminen jääkiekon pariin. Luulen sen sisältävän sellaista filosofiaa, joka olisi monimutkaista. Ei se taida niin ollakaan. Jääkiekon perusfilosofia on yksinkertaista jos mikä. Kiekko on saatava maaliin sääntöjä rikkomatta.

Jääkiekkoon liittyvä hurmos sitä vastoin on niin helppotajuista, että se kelpaa minullekin. Voitto on aina voitto ja häviö tuntuu pahalta. Jääkiekko saa suomalaiset innostumaan. Se ei voi olla huono asia. Meillä on innostumisen aiheita vähän. Olemme hitaita syttymään.

Sitten se varsinainen riita-asia: jääkiekkoselostajista Antero Mertaranta on paras. Hän on jalostanut jääkiekkoselostuksen taiteenlajiksi. Missä tahansa puhetyössä se on oikea suunta. 

Uskon, että Mertaranta on yksi syy siihen, miksi jääkiekko kiinnostaa suomalaisia monia vuodesta toiseen.

Jos Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden 2012, se tuntuu hyvältä. Tappio finaalissa on kirpaissut aina minuakin, vaikka en ole fani.